Kello 23.57 Harbor Point Generalin päivystyksen ovet lensivät auki ja leveäharteinen mies kompastui sisään, toinen käsi vuotavaa kylkeään vasten puristettuna, ja hänen revenneessä nahkatakissaan ollut pääkallon ja siipien tunnus sai odotushuoneen perääntymään ennen kuin Dr. Rowan Hayes edes ehti hänen luokseen.

Hänen vuoronsa oli päättynyt lähes tuntia aiemmin.

Rowan oli silti jäänyt.

Hän oli sanonut itselleen tarvitsevansa vielä viisi minuuttia saadakseen kirjaukset valmiiksi, luovuttaakseen yhden viimeisen potilaan ja ehtiäkseen kotiin ennen kuin myrsky paheni. Sade piiskasi ikkunoita niin lujaa, että pysäköintialueen valot sumenivat. Yöhenkilökunta liikkui sillä uupuneella hiljaisuudella, joka laskeutuu päivystyksen ylle, kun kaikki toivovat, että seuraava ovipari pysyy kiinni.

Sitten mies tuli niistä läpi.

Hän ehti ottaa kolme askelta, ennen kuin hänen olkapäänsä iskeytyi vastaanottotiskiin.

“Tarvitsen apua”, hän sanoi.

Hänen äänensä oli käheä mutta selkeä. Hänen polvensa alkoivat pettää.

Vastaanottovirkailija perääntyi. Eräs isä veti pikkupoikaansa lähemmäs. Joku myyntiautomaattien lähellä kuiskasi pelätyn moottoripyöräveljeskunnan nimen, ei tosiasiana, jonka joku olisi tarkistanut, vaan varoituksena, joka liittyi miehen rinnassa olevaan tunnukseen.

Rowan ei pysähtynyt pohtimaan, oliko huhu totta.

Hän lähti liikkeelle.

“Hakekaa minulle pyörätuoli. Nyt.”

Yksi sairaanhoitaja reagoi heti. Toinen epäröi vain sen verran, että ehti katsoa tunnusta, ennen kuin työnsi tuolin heitä kohti. Rowan tarttui vieraan kyynärvarteen tämän painon siirtyessä ja ohjasi hänet alas ennen kuin hän osui lattiaan.

Lähempää katsottuna yksityiskohtia oli vaikeampi jättää huomiotta. Sade valui hänen hiuksistaan takin kaulukselle. Nahkatakki oli repeytynyt hänen kylkensä kohdalta. Veri oli kastellut sen alla olevan paidan läpikotaisin. Hänen hengityksensä oli hallittua, mutta hänen kasvoillaan oli harmaa, kireä ilme, jota Rowan oli oppinut aina ottamaan vakavasti.

“Voitko kertoa minulle, mihin sinua sattuu?”

Hän painoi kämmenensä lujemmin kylkeään vasten.

“Tässä.”

“Se riittää. Pidä painetta siinä.”

————————————————————————————————————————

Kello 23.57 Harbor Point Generalin ensiavun ovet lennähtivät auki ja sisään hoippui harteikas mies, toinen käsi vertavuotavaa kylkeä vasten puristettuna. Hänen riekaleista nahkatakkiaan koristi pääkalloa ja siipiä esittävä kangasmerkki, joka sai odotushuoneen kavahtamaan taaksepäin jo ennen kuin tohtori Rowan Hayes ehti edes hänen luokseen.

Hänen vuoronsa oli päättynyt melkein tuntia aiemmin.

Rowan oli silti jäänyt.

Hän oli uskotellut itselleen tarvitsevansa vielä viisi minuuttia kirjausten viimeistelyyn, yhden viimeisen potilaan luovuttamiseen ja kotiinlähtöön ennen kuin myrsky yltyisi pahemmaksi. Sade piiskasi ikkunoita niin rajusti, että parkkipaikan valot sumenivat. Yövuoron henkilökunta liikkui sellaisessa uupuneessa hiljaisuudessa, joka laskeutuu ensiapupolille silloin, kun kaikki toivovat seuraavien ovien pysyvän kiinni.

Sitten mies tuli niistä sisään.

Hän pääsi kolme askelta, ennen kuin hänen olkapäänsä osui vastaanottotiskiin.

”Tarvitsen apua”, hän sanoi.

Hänen äänensä oli karhea mutta selkeä. Hänen polvensa alkoivat pettää alta.

Vastaanottovirkailija astui taaksepäin. Eräs isä veti pikkupoikansa lähemmäs itseään. Joku myyntiautomaattien lähellä kuiskasi pelätyn moottoripyöräkerhon nimen – ei faktana, jota kukaan olisi tarkistanut, vaan varoituksena, joka liittyi miehen rinnassa olevaan tunnukseen.

Rowan ei pysähtynyt miettimään, oliko huhu totta.

Hän lähti liikkeelle.

”Tuokaa minulle pyörätuoli. Heti.”

Yksi sairaanhoitajista reagoi välittömästi. Toinen epäröi vain sen verran, että ehti katsoa kangasmerkkiä, ennen kuin työnsi tuolin heitä kohti. Rowan tarttui tuntematonta kyynärvarresta miehen painon siirtyessä ja ohjasi hänet alas ennen kuin hän ehti kaatua lattialle.

Läheltä yksityiskohtia oli vaikeampi sivuuttaa. Sadevesi valui hänen hiuksistaan takin kaulukselle. Nahka oli repeytynyt kyljen kohdalta. Veri oli imeytynyt sen alla olevan paidan läpi. Hänen hengityksensä oli hallittua, mutta hänen kasvoillaan oli se harmaa, jännittynyt ilme, jota Rowan oli oppinut olemaan koskaan väheksymättä.

”Osaatko sanoa, mihin sinua sattuu?”

Mies painoi kämmentään kovempaa kylkeään vasten.

”Tähän.”

”Se riittää. Pidä painetta siinä.”

Hän pyöritti miehen kohti hoitopaikkaa samalla kun vastaava hoitaja hälytti lisäapua. Heidän takanaan odotushuone pysyi poikkeuksellisen hiljaisena.

Rowan oli nähnyt pelon muuttavan ihmisiä aiemminkin. Joskus se teki heistä äänekkäitä. Joskus se teki heistä julmia. Tämäntyyppinen teki heistä liikkumattomia.

Hoitopaikassa hän kysyi ensin tavalliset kysymykset: nimi, allergiat, lääkitys, mitä oli tapahtunut. Joihinkin vastaukset tulivat nopeasti. Toisiin eivät. Tuntematon tuntui olevan vähemmän kiinnostunut selittelemään itseään kuin pysymään tajuissaan.

Se sopi Rowanille. Selitykset saisivat odottaa.

Hän leikkasi vaatteista pois vain sen, mikä oli välttämätöntä haavan saavuttamiseksi, määräsi tiimille tarvittavat toimenpiteet ja piti äänensä vakaana hoitajien työskennellessä hänen ympärillään. Kukaan huoneessa ei maininnut kangasmerkkiä, mutta kaikki olivat nähneet sen.

Kun takki saatiin pois, Rowan viikkasi sen tuolille.

Kalloa ja siipiä esittävä tunnus jäi ylöspäin.

Hänen vieressään ollut hoitaja tuijotti sitä puoli sekuntia liian pitkään.

”Lääkäri”, tämä sanoi hiljaa.

Rowan piti toisen kätensä siellä, missä sitä tarvittiin, ja katsoi sen sijaan monitoria.

”Ei nyt.”

Hoitaja nielaisi.

”Se ei ole pelkkä kangasmerkki.”

Rowan vilkaisi lopulta kohti tuolia.

Tuntemattoman silmät avautuivat.

Hän katsoi Rowanin ohi suoraan takkiin, ja hänen leukaperiensä lihakset kiristyivät.

Sitten hän yritti nousta istumaan.
Rowan laski kätensä jämäkästi miehen olkapäälle ennen kuin tämä ehti kohottautua. ”Pysy alhaalla.” Mies lakkasi taistelemasta vuodetta vastaan, mutta hänen katseensa ei irronnut takista kertaakaan. Hoitopaikan toisella puolella hoitaja madalsi ääntään. ”Ihmiset täälläpäin tietävät tuon tunnuksen. Tuolla kerholla on tietty maine.” Rowan kuuli pelon varoituksessa, mutta monitori oli tärkeämpi kuin huhupuheet. Hän pyysi uudet elintoiminnot ja käski tiimin pitää edelleen painetta haavassa. Verhon takana askeleet hidastuivat ja jatkoivat sitten matkaansa. Vartijat pysyttelivät hoitajien tiskin luona astumatta sisään. Tuntemattoman hengitys tasaantui hetkeksi. Rowan nojautui lähemmäs esittääkseen seuraavan kysymyksen. Miehen katse siirtyi merkistä lääkärin kasvoihin. Hän näytti tajuavan, ettei Rowan ollut perääntynyt. Hänen sormiensa ote lakanasta hellitti. Sitten hän kysyi, melkein liian hiljaa kuultavaksi: ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa?”

Yllä oleva tarina on koonti eikä se ole tositarina.