Hänen miehensä vei Larisan syvälle metsään ja jätti hänet unohdettuun mökkiin kuolemaan, mutta hylätty paikka ei ollut niin tyhjä kuin hän uskoi.
Larisa pystyi hädin tuskin kävelemään. Jokainen askel puiden lomassa tuntui vuoren nostamiselta, ja hän nojautui raskaasti Glebiin luottaen mieheen, jota oli rakastanut viisi vuotta.
“Olemme melkein perillä, kultaseni”, hän sanoi lempeästi. “Vain vähän matkaa vielä.”
Hän halusi uskoa häntä. Hän halusi uskoa, että outo heikkous, joka oli vallannut hänen kehonsa, vihdoin loppuisi, kun he saapuisivat parantajan luo, jonka tämä oli luvannut voivan auttaa häntä.
Mutta kun hän näki edessään vinon vanhan mökin, jokin hänen sisällään kiristyi.
“Oletko varma, että täällä asuu joku?” hän kuiskasi.
Gleb hymyili. “Tietenkin. Täällä sinä parannut.”
Sisällä oli vain pölyä, hämähäkinseittejä ja hiljaisuutta. Ei lääkkeitä. Ei parantajaa. Ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi asunut siellä vuosiin.
Silloin Glebin ilme muuttui.
Rakastava aviomies katosi, ja Larisa näki vihdoin kylmän laskelmoinnin, joka piili hänen ystävällisyytensä takana.
“Kukaan ei löydä sinua täältä”, hän sanoi hänelle. “Kaikki luulevat, että harhailit pois, koska olit menettämässä järkesi.”
Larisa tuijotti häntä epäuskoisena. Mies, joka oli luvannut suojella häntä, oli tuonut hänet tänne kuolemaan.
Hänen syynsä oli yksinkertainen: hän halusi Larisan yrityksen ja rahat, joita tämä kieltäytyi laittamasta hänen nimiinsä.
“Se on minun rahani”, hän sanoi julmasti. “Minun tarvitsee vain viimeistellä paperityöt.”
————————————————————————————————————————
Hänen aviomiehensä johdatti Larisan syvälle metsään ja jätti hänet unohdettuun mökkiin kuolemaan, mutta hylätty paikka ei ollutkaan niin tyhjä kuin hän luuli.
Larisa pystyi tuskin kävelemään. Jokainen askel puiden lomassa tuntui vuoren nostamiselta, ja hän nojasi raskaasti Glebiin luottaen mieheen, jota oli rakastanut viisi vuotta.
“Olemme melkein perillä, kulta”, mies sanoi lempeästi. “Enää vähän matkaa.”
Hän halusi uskoa miestä. Hän halusi uskoa, että outo heikkous, joka oli ottanut hänen kehonsa valtaansa, vihdoin päättyisi, kun he saapuisivat parantajan luo, jonka mies oli luvannut voivan auttaa häntä.
Mutta kun hän näki edessään kieron vanhan mökin, jokin hänen sisällään kiristyi.
“Oletko varma, että täällä asuu joku?” hän kuisDeveloper: “Oletko varma, että täällä asuu joku?” hän kuiskași.
Gleb hymyili. “Totta kai. Täällä sinä tulet kuntoon.”
Sisällä oli vain pölyä, hämähäkinseittejä ja hiljaisuutta. Ei lääkkeitä. Ei parantajaa. Ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi asunut siellä vuosiin.
Sitten Glebin ilme muuttui.
Rakastava aviomies katosi, ja Larisa näki vihdoin kylmän laskelmoinnin, joka kätkeytyi hänen ystävällisyytensä taakse.
“Kukaan ei löydä sinua täältä”, mies sanoi hänelle. “Kaikki luulevat, että harhailit pois, koska olit menettämässä järkesi.”
Larisa tuijotti häntä epäuskoisena. Mies, joka oli luvannut suojella häntä, oli tuonut hänet tänne kuolemaan.
Hänen syynsä oli yksinkertainen: hän halusi naisen yrityksen ja rahat, joita tämä kieltäytyi siirtämästä miehen nimiin.
“Ne ovat minun rahojani”, mies sanoi julmasti. “Minun täytyy vain hoitaa paperityöt valmiiksi.”
Sitten hän käveli pois ja lukitsi naisen sisään.
Larisa yritti taistella. Hän yritti nousta. Hän yritti päästä ovelle. Mutta hänen ruumiinsa oli käynyt liian heikoksi, ja sairaus, joka oli hitaasti vienyt hänen voimansa, tuntui ylivoimaiselta voittaa.
Hän muisti varoitukset, jotka kaikki olivat antaneet hänelle, kun hän meni naimisiin Glebin kanssa. He olivat sanoneet, että mies halusi vain hänen varallisuutensa. Hän oli kieltäytynyt kuuntelemasta, koska rakasti tätä.
Nyt hän makasi yksin hylätyssä mökissä varmana siitä, että hänen tarinansa päättyisi siihen.
Kunnes hän kuuli äänen.
Nariseva lattialauta.
Sisällä oli joku.
Larisa jähmettyi odottaen vaaraa. Mutta sen sijaan varjoista astui pieni tyttö.
“Älä pelkää”, lapsi kuiskasi.
Tyttö sanoi nimekseen Dasha. Hän oli piiloutunut, kun Gleb oli tuonut Larisan sinne. Hän tuli usein mökille, kun hän riiteli isänsä kanssa ja halusi paeta.
Larisa kysyi, tekikö isä hänelle pahaa. Dasha pudisti päätään ja selitti, että tämä vain laittoi hänet auttamaan kotitöissä.
Sitten tyttö paljasti jotain outoa.
Hänen isänsä oli mies, jonka luo kyläläiset tulivat parannettaviksi.
“Minun isäni on noita”, Dasha kuiskasi.
Larisa hymyili heikosti. Hän ei uskonut taikuuteen.
Mutta Dasha oli jo kävelemässä kohti ovea.
“Minä tuon hänet”, tyttö sanoi. “Hän auttaa kaikkia. Ehkä hän voi auttaa sinuakin.”
Larisa katseli lapsen katoavan metsään tietämättä, että tämä odottamaton kohtaaminen muuttaisi kaiken.
Dasha juoksi puiden halki niin nopeasti kuin hänen pienet jalkansa kantoivat. Larisa jäi yksin mökkiin kuunnellen jokaista ääntä ulkoa. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi lapsi oli ilmestynyt sinne tai tulisiko Dashan isä todella. Sitten vanha puuovi liikahti hieman. Oviaukon taakse ilmestyi varjo, ja Larisa pidätti hengitystään. Siellä seisova henkilö ei ollut Gleb. Tuttu ääni metsästä huusi hänen nimeään, ja ensimmäistä kertaa päiviin Larisa tunsi pienen toivon kipinän. Mutta ennen kuin hän ehti puhua, hän kuuli varoituksen, joka sai hänet tajuamaan, että hänen aviomiehensä suunnitelma oli vielä vaarallisempi kuin hän oli kuvitellutkaan.
Yllä oleva tarina on koonti eikä se ole tositarina.