”Me äänestimme – sinä olet joulun emäntä JA maksat sen. Budjetti 95 000 euroa”, viestitti veljeni perhechatissa. 14 peukkua. Kukaan ei ollut kysynyt minulta. Vastasin: ”Loistavaa. Osoite alla.” Lähetin heille osoitteen Pelastusarmeijan yömajaan – lapun kanssa: ”Lahjoituksenne on vahvistettu. Ei palauteta. Hyvää joulua.” Sitten laitoin puhelimen äänettömälle ja lensin Portugaliin…
”Me äänestimme. Sinä olet joulun emäntä ja maksat. Budjetti 95 000 euroa.”
Se oli viesti, jonka isoveljeni David heitti perhechattiimme 17. marraskuuta, perässä taulukko ja neljätoista peukkureaktiota, yhtä huolettomasti kuin hän olisi vain ilmoittanut, että joku oli jo tilannut pizzan. Istuin matalalla puomilla töissä ja söin proteiinipatukkaa, joka maistui siltä kuin joku olisi puristanut kipsilevyt yhteen suorakaiteeksi, ja muutaman sekunnin ajan mietin aidosti, oliko joku teineistä vahingossa potkaissut minua päähän tarpeeksi kovaa aiheuttaakseen hallusinaatioita.
Minä olen Elin Ström, olin tuolloin kolmekymmentäkuusivuotias ja työskentelin voimisteluvalmentajana liikuntahallissa hieman Helsingin ulkopuolella. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan työskennelleet voimistelun parissa, kuvittelivat, että työni olisi hymyileviä lapsia kimaltavissa puvuissa tekemässä kärrynpyöriä; todelliset päiväni kuluivat flickflackien varmistamiseen, nilkkojen teippaamiseen, vahinkoraporttien täyttämiseen, kunnianhimoisten vanhempien muistuttamiseen siitä, ettei heidän kahdeksanvuotiaansa ollut tuomareiden sabotoima, ja joskus pelästyneelle teinille sanomiseen: ”Pelko ei tuo teknisiä pistevähennyksiä, Ava, mutta niskalle laskeutuminen tuo varmasti.”
Rakastin työtä silti, ehkä siksi, että voimistelu oli loogista tavalla, jolla perheeni ei usein ollut. Siinä oli säännöt, seuraukset, mitattava vaivannäkö, eikä kukaan saanut äänestää, että jonkun toisen pitäisi tehdä tupla-salto vain siksi, että se olisi mukavampaa kaikille katsojille.
Viisi vuotta aiemmin olin ostanut vaatimattoman pienen omakotitalon, jossa oli kolme makuuhuonetta, omilla rahoillani. Siinä oli puolitoista kylpyhuonetta, kapea keittiö, ruokailuhuone, johon mahtui vain kahdeksan ihmistä, jos kaikki hyväksyivät hyvin intiimin suhteen astiakaappiin, ja takapihan aita, joka kallistui hieman enemmän joka talvi, kuin olisi kyllästynyt ylläpitämään standardia.
Heti kun ostin talon, David ilmeisesti käänsi ”Elin omistaa talon” muotoon ”perhe on hankkinut juhlatilan.” Ensimmäisenä pääsiäisenä muuttoni jälkeen äiti soitti ja selitti, että Davidin asunto oli ahdas, tädin polvet eivät kestäneet isän kellariportaita ja minun paikassani oli ”niin ihana virtaus”, vaikka eteiseni oli niin kapea, että kahden aikuisen ohittaessa tarvittiin koreografiaa.
Asetuin emännäksi, koska rakastin heitä. Ostin pääsiäisjuomat, perunat, sillin, kukat, jälkiruoat, paperilautaset ja tarpeeksi muovimunia, jotta sisarusteni lapset saattoivat järjestää jotain, mikä näytti vähemmän munajahdilta ja enemmän maatalousryöstöltä. David ilmestyi neljäkymmentä minuuttia myöhässä kantaen yhtä ainoaa jääpussia ja asetti sen ylpeänä tiskipöydälleni.
”Ole hyvä”, hän sanoi.
Seuraavana juhannuksena äiti kysyi, voisimmeko tehdä ”jotain yksinkertaista” minun luonani. Jotain yksinkertaista päätyi lopulta yhdeksäksitoista henkilöksi, ja kun äiti toi smetanaa ja ruohosipulia, täti Linda toi uusia perunoita, David toi yllättävän tyttöystävän ja ruokahalunsa. Käytin melkein kuusituhatta euroa ennen kuin löysin seuraavana aamuna sohvapöytäni alta litistyneen perunan.
Päivällisen jälkeen David ojentautui sohvalleni oluen kanssa, kun minä raaputin kylmiä ruoantähteitä roskapussiin. ”Näetkö?” hän ilmoitti. ”Elin pitää vieraista.”
Katsoin olkani yli. ”Pidänkö?”
”Olet luonnonlahjakkuus.”
Se oli perheeni lempitemppu: jos valitin jostain, mikä hyödytti heitä, he yksinkertaisesti nimesivät hyväksikäyttöni lahjakkuudeksi. Jos sanoin olevani uupunut, äiti muistutti minua siitä, miten organisoitu olin; jos mainitsin kustannukset, isä sanoi, että olin aina ollut se vastuullinen; jos en voinut siirtää työvuorojani jonkun kriisin vuoksi, David kohautti olkiaan ja sanoi: ”Sinulla ei ole lapsia, joten olet joustava.”
Ilmeisesti lapsettomuuteni tarkoitti, että aikani oli yhteistä resurssia.
Pahinta oli, ettei kukaan heistä ollut roisto joka päivä. David oli kerran ajanut minut terveysasemalle kahden viikon ajan, kun nyrjäytin ranteeni ottamalla koppia voimistelijasta. Äiti jätti yhä kotitekoista keittoa kuistilleni, kun olin sairas, ja isä oli viettänyt kokonaisen lauantain korjaten astianpesukonettani keksien samalla kirouksia niin hienostuneita, että harkitsin niiden dokumentoimista kielitieteellistä tutkimusta varten.
————————————————————————————————————————
”Me äänestimme – sinä olet joulun emäntä JA maksat sen. Budjetti 95 000 euroa”, viestitti veljeni perhechatissa. 14 peukkua. Kukaan ei ollut kysynyt minulta. Vastasin: ”Loistavaa. Osoite alla.” Lähetin heille osoitteen Pelastusarmeijan yömajaan – lapun kanssa: ”Lahjoituksenne on vahvistettu. Ei palauteta. Hyvää joulua.” Sitten laitoin puhelimen äänettömälle ja lensin Portugaliin…
”Me äänestimme. Sinä olet joulun emäntä ja maksat. Budjetti 95 000 euroa.”
Se oli viesti, jonka isoveljeni David heitti perhechattiimme 17. marraskuuta, perässä taulukko ja neljätoista peukkureaktiota, yhtä huolettomasti kuin hän olisi vain ilmoittanut, että joku oli jo tilannut pizzan. Istuin matalalla puomilla töissä ja söin proteiinipatukkaa, joka maistui siltä kuin joku olisi puristanut kipsilevyt yhteen suorakaiteeksi, ja muutaman sekunnin ajan mietin aidosti, oliko joku teineistä vahingossa potkaissut minua päähän tarpeeksi kovaa aiheuttaakseen hallusinaatioita.
Minä olen Elin Ström, olin tuolloin kolmekymmentäkuusivuotias ja työskentelin voimisteluvalmentajana liikuntahallissa hieman Helsingin ulkopuolella. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan työskennelleet voimistelun parissa, kuvittelivat, että työni olisi hymyileviä lapsia kimaltavissa puvuissa tekemässä kärrynpyöriä; todelliset päiväni kuluivat flickflackien varmistamiseen, nilkkojen teippaamiseen, vahinkoraporttien täyttämiseen, kunnianhimoisten vanhempien muistuttamiseen siitä, ettei heidän kahdeksanvuotiaansa ollut tuomareiden sabotoima, ja joskus pelästyneelle teinille sanomiseen: ”Pelko ei tuo teknisiä pistevähennyksiä, Ava, mutta niskalle laskeutuminen tuo varmasti.”
Rakastin työtä silti, ehkä siksi, että voimistelu oli loogista tavalla, jolla perheeni ei usein ollut. Siinä oli säännöt, seuraukset, mitattava vaivannäkö, eikä kukaan saanut äänestää, että jonkun toisen pitäisi tehdä tupla-salto vain siksi, että se olisi mukavampaa kaikille katsojille.
Viisi vuotta aiemmin olin ostanut vaatimattoman pienen omakotitalon, jossa oli kolme makuuhuonetta, omilla rahoillani. Siinä oli puolitoista kylpyhuonetta, kapea keittiö, ruokailuhuone, johon mahtui vain kahdeksan ihmistä, jos kaikki hyväksyivät hyvin intiimin suhteen astiakaappiin, ja takapihan aita, joka kallistui hieman enemmän joka talvi, kuin olisi kyllästynyt ylläpitämään standardia.
Heti kun ostin talon, David ilmeisesti käänsi ”Elin omistaa talon” muotoon ”perhe on hankkinut juhlatilan.” Ensimmäisenä pääsiäisenä muuttoni jälkeen äiti soitti ja selitti, että Davidin asunto oli ahdas, tädin polvet eivät kestäneet isän kellariportaita ja minun paikassani oli ”niin ihana virtaus”, vaikka eteiseni oli niin kapea, että kahden aikuisen ohittaessa tarvittiin koreografiaa.
Asetuin emännäksi, koska rakastin heitä. Ostin pääsiäisjuomat, perunat, sillin, kukat, jälkiruoat, paperilautaset ja tarpeeksi muovimunia, jotta sisarusteni lapset saattoivat järjestää jotain, mikä näytti vähemmän munajahdilta ja enemmän maatalousryöstöltä. David ilmestyi neljäkymmentä minuuttia myöhässä kantaen yhtä ainoaa jääpussia ja asetti sen ylpeänä tiskipöydälleni.
”Ole hyvä”, hän sanoi.
Seuraavana juhannuksena äiti kysyi, voisimmeko tehdä ”jotain yksinkertaista” minun luonani. Jotain yksinkertaista päätyi lopulta yhdeksäksitoista henkilöksi, ja kun äiti toi smetanaa ja ruohosipulia, täti Linda toi uusia perunoita, David toi yllättävän tyttöystävän ja ruokahalunsa. Käytin melkein kuusituhatta euroa ennen kuin löysin seuraavana aamuna sohvapöytäni alta litistyneen perunan.
Päivällisen jälkeen David ojentautui sohvalleni oluen kanssa, kun minä raaputin kylmiä ruoantähteitä roskapussiin. ”Näetkö?” hän ilmoitti. ”Elin pitää vieraista.”
Katsoin olkani yli. ”Pidänkö?”
”Olet luonnonlahjakkuus.”
Se oli perheeni lempitemppu: jos valitin jostain, mikä hyödytti heitä, he yksinkertaisesti nimesivät hyväksikäyttöni lahjakkuudeksi. Jos sanoin olevani uupunut, äiti muistutti minua siitä, miten organisoitu olin; jos mainitsin kustannukset, isä sanoi, että olin aina ollut se vastuullinen; jos en voinut siirtää työvuorojani jonkun kriisin vuoksi, David kohautti olkiaan ja sanoi: ”Sinulla ei ole lapsia, joten olet joustava.”
Ilmeisesti lapsettomuuteni tarkoitti, että aikani oli yhteistä resurssia.
Pahinta oli, ettei kukaan heistä ollut roisto joka päivä. David oli kerran ajanut minut terveysasemalle kahden viikon ajan, kun nyrjäytin ranteeni ottamalla koppia voimistelijasta. Äiti jätti yhä kotitekoista keittoa kuistilleni, kun olin sairas, ja isä oli viettänyt kokonaisen lauantain korjaten astianpesukonettani keksien samalla kirouksia niin hienostuneita, että harkitsin niiden dokumentoimista kielitieteellistä tutkimusta varten.
Rakastin heitä, ja koska rakastin heitä, olin viettänyt vuosia kääntäen epäkunnioitusta vaivaksi. Vakuutin itselleni, että kypsät aikuiset tekevät kompromisseja, perheet auttavat toisiaan, juhlapyhät vaativat vaivannäköä, ja lopulta tapasin huokaista, sanoa ”No hyvä on” ja ratkaista sen, minkä kaikki muut olivat jo päättäneet olevan minun ongelmani.
Sitten tuli jouluäänestys.
Puhelimeni oli värissyt toistuvasti iltapäivätreenien aikana, ja kun vihdoin vilkaisin sitä, perhechatissa oli kolmekymmentäkaksi lukematonta viestiä. Kanava oli nimeltään ”Perhe Ikuisesti”, koristeltu niin monilla sydänemojeilla, että nimi tuntui hieman uhkaavalta. David oli luonut äänestyksen ja kysyi, missä joulua vietettäisiin: hänen luonaan, äidin ja isän luona, minun luonani vai ravintolassa.
Minun taloni oli saanut neljätoista ääntä.
Ei ollut neljäätoista aikuista, joiden mielipiteillä olisi pitänyt olla väliä. Seitsemäntoistavuotias serkkuni oli äänestänyt, Davidin vaimon äiti oli äänestänyt, ja täti Linda oli ilmeisesti lisännyt kaksikymmentäkaksivuotiaan poikansa tyttöystävän chattiin nimenomaan, jotta tämä voisi osallistua ruokailuhuoneeni demokraattiseen haltuunottoon.
Sitten David lähetti viestin.
”Me äänestimme. Sinä olet joulun emäntä ja maksat. Budjetti 95 000 euroa. Koska sinulla on eniten tilaa eikä lapsia, se on loogisinta.”
Tuijotin näyttöä tarpeeksi kauan, että kollegani Rakel huomasi sen. ”Miksi näytät siltä kuin suunnittelisit törkeää rikosta?”
Ojensin hänelle hiljaa puhelimeni.
Hän selasi Davidin liittämää taulukkoa: joulupöytäcatering kahdellekymmenellekahdeksalle, vuokrapöydät ja -tuolit, baarityöntekijä, hienoja äyriäisalkupaloja, kukka-asetelmat, valokuvaaja, joululahjat lapsille, ammattisiivous, suklaasuihkulähde ja jotain, mitä kutsuttiin ”tunnelmaa kohottaviksi jouluparannuksiksi” hinnaltaan kuusituhatta viisisataa euroa. Sillä summalla oletin, että joku aikoi päästää koulutettuja poroja keittiööni ja antaa niiden kehua kaakeleita.
Äiti oli kirjoittanut: ”Miten kauniita ideoita.”
Täti Linda oli kysynyt: ”Voimmeko lisätä kuohuviiniseinän?”
Isä oli painanut peukkua.
Sitten Davidin ilmoituksen alle ilmestyi kolmetoista muuta pientä digitaalista kättä, jotka hyväksyivät naisen taloudellisen teloituksen kysymättä häneltä mitään.
Rakel luki hiljaa noin viisitoista sekuntia. ”Onko sinulla toista perhettä?”
”Ei.”
”Voisitko hankkia sellaisen ennen joulukuuta?”
Nauroin, mutta jokin sisälläni oli tullut omituisen rauhalliseksi.
Vuosien ajan olisin alkanut kirjoittaa pitkää viestiä rahasta, työvuoroista, asuntolainasta, suostumuksesta, uupumuksesta ja siitä, miksi ihmiset, jotka eivät omistaneet taloani, eivät voineet varata siihen tapahtumia. Silloin joku olisi syyttänyt minua ylireagoinnista, äiti olisi yrittänyt sovitella, David olisi kutsunut minua dramaattiseksi, ja lopulta olisin ehkä tehnyt tarpeeksi kompromisseja, jotta kaikki olisivat saaneet suurimman osan siitä, mitä halusivat.
Olin väsynyt opettamaan aikuisille ihmisille peruskäytöstapoja.
Joten kirjoitin kolme sanaa.
”Loistavaa. Osoite alla.”
Kirjoituskuplat ilmestyivät heti chattiin.
Vastaamisen sijaan avasin Pelastusarmeijan verkkosivun, avustusjärjestön ja yömajan noin neljänkymmenen minuutin päässä kotoani. Voimisteluhalli oli tehnyt heidän kanssaan yhteistyötä talvivaatekeräyksissä, ja tiesin, että he tarjosivat tilapäismajoitusta, joulupöytiä, vaatteita, kuljetusapua, hygieniatarvikkeita ja joululahjoja lapsille, joiden perheillä oli vaikeaa.
Soitin.
Nainen vastasi toisella soinnilla. Ääni oli lämmin, hieman hengästynyt, kuin hän olisi juuri kantanut laatikollisen appelsiineja.
”Pelastusarmeija, Maria.”
Istuin autossa liikuntahallin ulkopuolella. Siellä tuoksui yhä liidulta ja hieltä päivän treeneistä, ja matkustajan penkillä olivat voimistelukenkini, joiden pohjat oli teipattu. En ollut edes riisunut treenitakkiani.
”Hei, minä olen Elin Ström. Minulla on melko… monimutkainen asia.”
”Okei”, Maria sanoi. ”Minulla on aikaa.”
Vedin syvään henkeä. ”Perheeni on äänestänyt, että minun pitää olla joulun emäntä. Ja maksaa se. Budjetti: yhdeksänkymmentäviisituhatta euroa.”
Hiljaisuus. Sitten pieni naurahdus, varovainen, kuin hän ei olisi varma, vitsailinko.
”Aha.”
”En aio tehdä sitä”, sanoin. ”Mutta minulla on perintö mummultani. Satatuhatta euroa, johon en ole koskaan koskenut. Haluan lahjoittaa siitä yhdeksänkymmentäviisituhatta teidän joulutoimintaanne. Perheeni nimissä.”
Maria veti henkeä. ”Se on hyvin suuri lahja.”
”Tiedän.”
”Haluatko, että korvamerkitsemme sen?”
”Kyllä. Joulupöytiin, joululahjoihin, vaatteisiin, hygieniatarvikkeisiin. Sellaiseen, mitä tarvitsette. Ja… haluan pyytää vielä yhtä asiaa.”
”Mitä?”
Katsoin tuulilasin läpi. Yksi nuoremmista voimistelijoistani käveli parkkipaikan poikki äitinsä kanssa. Hän hyppäsi lätäkön yli. Ajattelin, miten yksinkertaista kaikki oli, kun oli vain kahdeksanvuotias ja luuli, että aikuiset tietävät, mitä tekevät.
”Perheeni luulee tulevansa viettämään joulua minun luokseni. He saavat osoitteen. Teidän osoitteenne. Voitteko ottaa heidät vastaan? Ei vieraina. Vapaaehtoisina.”
Maria oli hiljaa muutaman sekunnin. ”Se on epätavallista.”
”Tiedän.”
”Mutta meillä on aina käyttöä avulle jouluaattona. Meillä on joulupöytä noin sadalle ihmiselle. Monia yksinäisiä, joitakin kodittomia, perheitä, joilla on vaikeaa. Tarvitsemme ihmisiä, jotka kattavat pöytiä, tarjoilevat, juttelevat, siivoavat.”
”Heitä on kaksikymmentäkahdeksan”, sanoin. ”Jotkut heistä protestoivat. Veljeni David protestoi äänekkäimmin.”
”Olemme tottuneet protesteihin”, Maria sanoi. ”Meillä on keittoa.”
Nauroin, ja se tuntui oudolta rinnassa. ”Loistavaa.”
Puhuimme kaksikymmentä minuuttia. Sain tilinumeron, viitenumeron, vastuuhenkilön nimen. Kirjauduin verkkopankkitunnuksilla ja siirsin yhdeksänkymmentäviisituhatta euroa. Se oli mummon rahaa. Hän oli ollut nainen, joka ei koskaan tuhlannut, parsisi sukkia, säilytti naruja laatikossa ja sanoi aina: ”Ihmisille ei pidä antaa syyllisyyden tunnetta. Heille pitää antaa mahdollisuus.”
Tiesin, että hän olisi pitänyt tästä. Tai ainakin naurahtanut kuivasti ja sanonut: ”Vihdoinkin joku siinä perheessä tekee jotain järkevää.”
Sitten kirjoitin viestin.
Ensin lähetin osoitteen Pelastusarmeijan yömajaan. Sitten lapun:
”Lahjoituksenne on vahvistettu. Ei palauteta. Hyvää joulua.”
Lähetin sen perhechattiin.
Sitten laitoin puhelimen äänettömälle, laitoin sen hansikaslokeroon ja ajoin kotiin pakkaamaan.
Olin jo varannut lipun. Lissabon, aikainen aamulento, käsimatkatavarat. Minulla ei ollut suunnitelmaa muuta kuin olla olematta täällä. Pakkasin kolme paitaa, kaksi kirjaa, aurinkovoidetta, sandaalit, passini. Tyhjensin jääkaapin, kastelin kukat, jätin naapurille lapun postien hakemisesta. Ulko-oveen kiinnitin post-it-lapun:
”Lähdin Portugaliin. Hyvää joulua. /Elin”
Sitten ajoin lentokentälle. Kello ei ollut edes kuusi aamulla, ja taivas Helsinki-Vantaan yllä oli tumma ja raskas. Tein lähtöselvityksen, menin turvatarkastuksen läpi, ostin kahvin, joka maistui palaneelta, ja istuuduin portille. Vasta silloin tunnustelin oloani.
En ollut peloissani. En ollut enää edes kovin vihainen. Olin kevyt. Kuin joku olisi ruuvannut irti raskaan repun, jota olin kantanut kymmenen vuotta tietämättä, että sen saattoi ottaa pois.
Puhelin oli laukussa. Tunsin, miten se värisi silloin tällöin kuin hyönteinen, joka yritti päästä ulos. Annoin sen olla.
Koneessa nukahdin ennen kuin pyörät irtosivat maasta.
Kun heräsin, olin Ranskan yllä. Aurinko nousi pilvien yläpuolelle. Tilasin toisen kahvin ja ajattelin perhechattia. Pystyin kuvittelemaan Davidin. Hän kirjoittaisi ensin isoilla kirjaimilla. Sitten hän soittaisi. Sitten hän kirjoittaisi äidille ja sanoisi, että olen henkisesti epävakaa. Äiti kirjoittaisi: ”Elin, kulta, soita minulle. Me olemme huolissamme.” Isä kirjoittaisi: ”En ymmärrä.” Täti Linda kysyisi: ”Mutta entä kuohuviiniseinä?”
Hymyilin ikkunalle.
Lissabonissa ilma oli pehmeä. Menin bussilla keskustaan, löysin pienen hotellin Alfamasta, jossa oli sinisiä kaakeleita ja parveke, jolle hädin tuskin mahtui tuoli. Huone tuoksui saippualta ja vanhalta puulta. Avasin parvekkeen oven, kuulin raitiovaunun kolisevan alempana ja tunsin grillatun kalan ja kahvin tuoksun.
Istuin parvekkeelle ja itkin. En siksi, että olisin surullinen. Vaan siksi, että olin pidättänyt henkeä niin kauan.
Sitten menin ulos ja söin pastel de natan, joka oli kuuma ja rapea, ja poltin kieleni kermaan. Menin alas Tejolle, katsoin lautaa, joka liukui joen yli, ja ostin hatun mieheltä, joka kutsui minua ”senhoraksi” hymyillen. En sanonut paljon. En osannut portugalia. Sillä ei ollut väliä. Kukaan ei vaatinut minua järjestämään mitään.
Ensimmäisenä päivänä ajattelin perhettä aina, kun puhelin värisi laukussa. Toisena päivänä ajattelin heitä aina, kun näin perheen. Kolmantena päivänä ajattelin heitä vain aamulla.
Jouluaattona heräsin aikaisin. Menin alas leipomoon, joka avattiin kello kuusi. Vanha mies seisoi tiskin takana ja hyräili hiljaa itsekseen. Ostin leipää, juustoa, appelsiinin ja kahvin. Sitten palasin hotellille, istuuduin parvekkeelle ja laitoin puhelimen päälle.
Se räjähti.
Satakakskymmentäseitsemän viestiä. Kolmekymmentäneljä vastaamatonta puhelua. Jotkut äidiltä, jotkut Davidilta, kaksi isältä, yksi täti Lindalta, yksi tuntemattomasta numerosta, joka osoittautui Davidin vaimon äidiksi. Selasin.
David, 20. marraskuuta, 08.14:
”Elin. Mitä helvettiä tämä on?”
David, 08.15:
”Pelastusarmeija? Onko tämä vitsi?”
Äiti, 08.17:
”Kulta, vastaa. Me huolestuimme.”
Isä, 08.19:
”En ymmärrä. Onko siellä catering?”
Täti Linda, 08.22:
”Mutta entä kuohuviiniseinä?”
David, 08.30:
”Soitan sinulle. Vastaa.”
David, 09.02:
”Hän on laittanut puhelimen äänettömälle. Näen että hän lukee. ELIN.”
Äiti, 10.11:
”Elin, tiedän että olet järkyttynyt. Mutta voimme puhua siitä. Sinun ei tarvitse tehdä näin.”
Isä, 11.45:
”Joku soitti Pelastusarmeijasta. He sanovat että olet lahjoittanut rahaa. Onko se totta?”
David, 12.03:
”Yhdeksänkymmentäviisituhatta? Oletko aivan helvetin tyhmä? Sehän oli ruokaan ja tiloihin ja lahjoihin. Et voi vain antaa pois meidän rahojamme.”
David, 12.04:
”Meidänhän piti viettää joulua.”
Äiti, 12.30:
”David, rauhoitu.”
David, 12.31:
”Rauhoittua? Hän on lahjoittanut pois yhdeksänkymmentäviisituhatta euroa ja lähtenyt Portugaliin. Kuka tekee niin?”
Täti Linda, 13.15:
”Olen jo ostanut mekon.”
Isä, 14.02:
”Elin, soita minulle. Meidän täytyy ratkaista tämä.”
Sitten tuli kuva. David minun ulko-oveni edessä. Hän näytti vihaiselta. Seuraava kuva: post-it-lappu. ”Lähdin Portugaliin. Hyvää joulua. /Elin.” Sitten viesti äidiltä:
”Naapuri näki sinun lähtevän taksilla. Oletko kunnossa? Missä olet?”
En vastannut. Jatkoin selaamista.
Myöhemmin sinä iltana, 24. joulukuuta kello 10.47, David oli kirjoittanut:
”Me olemme täällä. Pelastusarmeijassa. He laittoivat minulle essun. Minun pitää tarjoilla keittoa. Vihaan sinua.”
Kello 11.02:
”Äiti itkee. Isä puhuu erään ukon kanssa, jonka nimi on Sture. Linda on menettänyt kuohuviiniseinänsä. Kuohuviiniseinää ei ole.”
Kello 11.45:
”Täällä on itse asiassa… aika paljon ihmisiä. He sanovat että sinä maksoit kaiken. Joulupöydän. Lahjat. Pieni tyttö sai nuken. Hänen nimensä on Amina. Hän sanoi, että se oli paras joulu ikinä.”
Kello 12.10:
”Seison tiskialtaassa. Olen tiskannut seitsemänsataa lautasta. En ikinä enää valita siitä, että pyydät minua tuomaan jäitä.”
Kello 13.00:
”Äiti sanoo olevansa pahoillaan. Isä sanoo olevansa ylpeä sinusta. En tiedä mitä sanoa. Olet edelleen hullu.”
Kello 13.02:
”Mutta… Hyvää joulua, Elin.”
Viimeinen viesti oli äidiltä, kello 15.33:
”Kulta. Ymmärrän, jos et halua puhua. Mutta kiitos. Tapasin naisen nimeltä Fatima. Hänellä on kolme lasta. He saivat ruokaa, vaatteita ja joululahjoja. Hän itki sylissäni. Ajattelin kaikkia niitä vuosia, jolloin sanoin, että olet niin organisoiva. Minun olisi pitänyt sanoa, että olet antelias. Anteeksi. Soita kun voit. Halaus, äiti.”
Istuin kauan puhelin kädessä. Aurinko laski Alfaman yllä. Jossain soi kitara. Tunsin taas kyyneleet poskillani, mutta tällä kertaa ne olivat lämpimiä ja kevyitä.
Soitin äidille.
Hän vastasi ensimmäisellä soinnilla.
”Elin? Elin, oletko se sinä?”
”Hei äiti.”
Hän alkoi itkeä. Kuulin isän sanovan jotain taustalla. David huusi jotain siitä, että hänellä oli yhä kastiketta essussa.
”Missä sinä olet?” äiti kysyi.
”Portugalissa.”
”Portugalissa?”
”Kyllä.”
”Miksi?”
Katsoin pientä parveketta, kallistuvaa aurinkoa, kyyhkystä, joka oli tullut takaisin.
”Koska minun piti olla jossain muualla. Koska te äänestitte minun ajastani ja rahoistani kysymättä minulta. Koska olen tehnyt tätä kymmenen vuotta. Olen väsynyt, äiti.”
Hän oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Tiedän. Olen pahoillani.”
”Rakastan teitä”, sanoin. ”Mutta en ole teidän juhlatilanne. En ole teidän pankki. En ole teidän äitinne.”
”Et ole”, hän sanoi.
”Ensi vuonna David saa olla isäntä.”
Äiti naurahti, pieni niiskuttava naurahdus. ”Hän polttaa joulupukin.”
”Sitten hän tehköön niin.”
Puhuimme tunnin. Hän kertoi joulupöydästä. Fatimasta ja hänen lapsistaan. Davidista, joka oli seissyt tiskialtaassa ja kiroillut tavalla, jota isä kutsui ”melkein taiteelliseksi”. Täti Lindasta, joka oli lakannut kysymästä kuohuviiniseinää ja sen sijaan istunut maalaamassa kynsiä kymmenvuotiaalle tytölle. Isästä, joka oli vaihtanut hienot kenkänsä kumisaappaisiin ja auttanut kantamaan laatikoita.
”He kyselivät sinun perääsi”, äiti sanoi. ”Maria Pelastusarmeijasta sanoi, että olit maksanut kaiken. Hän sanoi, että olit pyytänyt heitä kutsumaan sitä lahjaksi Strömin perheeltä.”
”Sitä minä halusin.”
”Miksi et sanonut mitään?”
”Koska te ette koskaan kuunnelleet, kun sanoin jotain”, sanoin. ”Te äänestitte. Minä kuuntelin. Nyt saitte nähdä, mitä yksi ääni voi tehdä.”
Äiti veti henkeä. ”Sinä et ole kuin me.”
”Olen”, sanoin. ”Olen aivan kuin te. Rakastan teitä. Mutta en enää tee sitä oman itseni kustannuksella.”
Kun lopetimme, minulla oli viesti Davidilta.
”Vihaan sanoa tämän. Mutta se oli hienoa. Amina antoi minulle piirustuksen. Siinä on ukko esiliinassa. Luulen että se olen minä. Olet edelleen hullu. Mutta minä olen… en tiedä. Kiitollinen? Ällöttävää. Hyvää joulua.”
Lähetin takaisin kuvan pastel de natastani.
”Hyvää joulua, David. Ensi vuonna on sinun vuorosi. Budjetti: vapaa. Mutta minä tulen. Ja tuon jäitä.”
Hän vastasi peukalolla. Sitten neljätoista lisää. Hymyilin ja laitoin puhelimen taas äänettömälle, mutta tällä kertaa eri syystä. En halunnut paeta. Halusin vain istua auringossa ja olla Elin.
Jäin Portugaliin kolmeksi viikoksi. Menin Algarveen, asuin pienessä pensionaatissa meren lähellä, kävelin pitkiä kävelyjä, luin kirjoja, opin kymmenen portugalin sanaa ja unohdin yhdeksän. Ajattelin mummoani. Hänen narulaatikkoaan. Sitä, miten hän aina sanoi, ettei ihmisille pidä antaa syyllisyyden tunnetta, vaan mahdollisuus. Olin antanut perheelleni mahdollisuuden. He olivat ottaneet sen vastahakoisesti, kastike esiliinassa.
Kun tulin kotiin tammikuussa, Helsingin yllä oli lunta. Taloni oli yhä pystyssä. Aita oli edelleen vinossa. Keittiön pöydällä oli pino postia ja paketti. Paketissa oli Aminan piirustus. Ukko esiliinassa ja nainen hatussa. Alla David oli kirjoittanut: ”En tiedä, oletko se sinä. Mutta luulen niin.”
Laitoin piirustuksen jääkaapin oveen.
Muutamaa päivää myöhemmin äiti ja isä tulivat käymään. He toivat kattilallisen keittoa ja anteeksipyynnön. Äiti sanoi, että oli ajatellut paljon. Isä sanoi, että oli puhunut Sturen kanssa Pelastusarmeijasta ja aikoi alkaa tehdä vapaaehtoistyötä kerran kuussa. En tiennyt, mitä sanoa, joten sanoin: ”Haluatteko kahvia?”
Istumme kapeassa keittiössäni pöydässä, johon mahtui vain kahdeksan ihmistä, jos kaikki hyväksyivät hyvin intiimin suhteen astiakaappiin. Äiti kysyi Portugalista. Isä kysyi ranteestani. Kukaan ei maininnut yhdeksääkymmentäviittätuhatta euroa. Kukaan ei maininnut kuohuviiniseinää.
Lopulta äiti sanoi: ”Ensi joulu. Me teemme sen Davidin kotona. Jokainen tuo yhden ruokalajin. Kukaan ei äänestä toisen ajasta.”
”Eikä yhdeksänkymmenenviidentuhannen budjettia”, isä sanoi.
”Eikä suklaasuihkulähdettä”, minä sanoin.
Äiti hymyili. ”Jos David haluaa suklaasuihkulähteen, hän maksakoon sen itse.”
Nauroin. Se tuntui oudolta mutta hyvältä. Kuin nauraisi lihaksella, jota ei ole käyttänyt pitkään aikaan.
Myöhemmin samana iltana, kun he olivat lähteneet, istuin sohvalla ja katsoin perhechattia. David oli vaihtanut sen nimen. Se ei enää ollut ”Perhe Ikuisesti”. Se oli ”Strömin perhe – kaikki osallistuvat”.
Lähetin peukalon.
Sitten laskin puhelimen käsistäni, sytytin kynttilän ja katsoin ikkunasta. Aita oli vinossa. Lunta satoi. Ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin tunsin, ettei joulu ollut jotain, joka minun piti selviytyä. Se oli vain yksi päivä. Päivä muiden joukossa. Ja minun kotini oli minun.
Se oli aina ollut minun. Nyt muutkin tiesivät sen.
Yllä oleva tarina on koonti eikä se ole tositarina.